Istuin keittiön pöydän ääressä. Englanninkirja oli edessäni avonaisena, mutten tajunnut sanaakaan siitä, mit' luin. Kirjaimet vain kulkivat silmieni edestä, eivätkä sanat menneet aivoihini asti. Enhlanninläksyillä ei olisi voinut olla vähempää merkitystä kun paras ystäväni oli jättänyt minut yksin. Äiti ei kuitenkaan ymmärtänyt, vaan oli sitä mieltä, että läksyt oli luettava. Hän istui pöydän ääressä tuima ilme kasvoillaan ja luki lehteä. Ikkunasta näkyi vain harmaa, masentava marraskuinen maisema. Sanaakaan sanomatta suljin kirjan. Ei läksyjen teosta tulisi nyt mitään.

Hain puhtaan, pehmeän pyyhkeen liinavaatekaapista ja menin kylpyhuoneeseen. Laitoin kuuman veden valumaan ja nautin hetken aikaa siitä lämmöstä, joka ympäröi minut. Pesin itseni inkiväärintuoksuisella saippualla kyynelten valuessa poskilleni. Ne huuhtoutuivat veden ja saippuavaahdon mukana viemäriin. Aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Toivoin niin. Toivoin, ettei minun olisi tarvinut itkeä, en halunnut itkeä. Mutta kyynelet vain tulivat.

Ihminen, johon luotin eniten maailmassa, joka merkitsi minulle niin paljon, ystävänä ja ajatuksiaani vielä paljon enemmänkin, oli pettänyt minut. Miksi ihmeessä olin koskaan luottanut häneen? Miksi olin lähtenyt hänen mukaansa? Ei minun tarvinnut etsiä vastausta keneltäkään, koska tiesin sen itsekin. Minä rakastin häntä. Mutta hän ei halunnut minua enää maailmaansa, kun sai tietää. Minä olin erilainen, minä en kuulunut hänen elämäänsä. Jos olisin ollut hiljaa, olisimmeko vielä yhdessä? Tiesin vastauksen. Kyllä. Mutta en olisi koskaan voinut piilottaa tunteitani. Kyllä hän alitajunnassaan tiesi koko ajan. Mutta epävarmuus piti ajatuksen poissa hänen mielestään.

Itkin. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja lohdutti. En voi kertoa, kuinka ihanalta se tuntui. Lämmin allto kulki lävitseni, toivon kipinä syttyi sisälläni ja sammui saman tien. Tietenkin välillämme oli vain ystävyyttä. Vastasin kuitenkin halaukseen ja painoin pääni hänen rinnalleen. Hän silitti hiuksiani ja sen pienen hetken tunsin olevani hänen. Sain tuntea meidän kuuluvan toisillemme, sen hetken ajan hän oli minun. Silloin vasta tajusin kunnolla, mistä oli kyse. Mutta juuri sillä hetkellä millään ei ollut väliä. kun sain vain olla sen ihmisen lähellä ketä rakastin eniten.

Miksi kaikki oli aina niin epätoivoista. Miksi olin rakastunut juuri häneen? En tiennyt. Hän oli kysynyt sitä minulta, kun kerroin tunteistani. Silloinkaan en osannut vastata. Se oli viimeinen kerta kun sanoin hänelle sanaakaan. Hän kohteli minua kuin ilmaa, minua ei todellakaan enää ollut hänen maailmassaan. Se sattui. Se repi sydämeni riekaleiksi. Kestäisi pitkään, ennen kuin voisin rakastaa jälleen. Aika parantaa haavat, mutta arvet jäävät, ja arvet ovat usein ikuisia.